Kisat menivät meiltä 'nappiin', tosi hienosti pärjättiin. Tietysti mokia tuli meillekin, muuta niin niitä tuli muillekin. Ilmapiiri oli kaikkialla kannustava, negatiivista palautetta jaettiin tosi niukasti, joten tässäkin kertomuksessa kuuluu lähinnä positiivisia lauseita! (no ei me niitä negatiivisia saatukaan...)
Joukkueet koostuivat ryhmänjohtajasta (ilman koiraa) ja kolmesta koirakosta. Ryhmämme kolmas jäsen joutui viime hetkellä perumaan osallistumisensa, eikä ketään muuta saatu tilalle, näin osallistuimme kahdella koirakolla kisaan joka on mitoitettu kolmelle koirakolle. Jälkeenpäin voi todeta että mitä vähemmän koirakoita, sitä vähemmän sählinkiä (nollalla koirakolla tietysti kaikista vähiten sählinkiä...), mutta moni tehtävä olisi ollut helpompi jos olisi ollut yhteensä neljä ihmistä. Kummankaan koiran jaksamisen kanssa ei ollut ongelmaa, joten suurin hyöty kolmannesta koirasta olisi ollut sen tottelevaisuus- ja ketteryyspisteiden saaminen, nehän meni meillä nyt nollille.
Koko kisan aikana meillä ei ollut tietoa miten pisteitä jaetaan tai paljonko niitä mistäkin osasuorituksesta tulee. Ainoastaan suunnistuksessa tiesimme miten pisteet tulevat, mutta emme tienneet onko pistemäärä paljon vai vähän (koska emme tienneet paljonko muissa tehtävissä pisteitä jaetaan). Täten ei voi 'taktikoida', piti vain koko ajan tehdä parhaansa ajattelematta että miten tämä vaikuttaa pisteisiin.
Perjantai-iltana ilmoittautuminen oli 17.00 mennessä, Majka ja Make saapuivat paikalle Pelastusopiston harjoitusalueelle ennen minua ja ilmoittivat joukkueen noin 16.30. Minä saavuin suoraan telttapaikoille noin 16.40. Pystytettiin teltta, iso puolijoukkueteltta kaminoineen. Joka joukkueella oli oma teltta. Koirat nukkuivat teltoissa, jollain joukkueella oli yksi koira nukkumassa autossa. Vähän ihmeteltiin että miten ne yöt menee kahden uroskoiran kanssa samassa teltassa, mutta hyvin ne meni.
19.00 joukkueet ilmoittautuivat etsintävarustuksessa ensimmäistä suoritusta varten. Meidät kuljetettiin koirinemme pelastusopiston autoilla noin 10 kilometrin päähän pikkutien varteen. Helsingin joukkueelle oli arvottu kilpailijanumero 1, joten me lähdimme ensimmäisenä tehtävälle joka oli suunnistusta. Joukkueille annettiin vhf-radiot joilla pidettiin yhteyttä johtoon, kutsunamme oli koira1.
Joukkueet lähtivät 15 minuutin välein. Saimme kartan johon oli merkitty viisi ensimmäistä rastia joissa piti käydä leimaamassa korttimme, ja suorittaa mahdollisia lisätehtäviä. Aikaa oli annettu 5 tuntia, mikäli aika ylitettäisiin tulisi 30 pisteen vähennys loppupisteisiin. Tosin meillä ei ollut mitään aavistustakaan siitä onko 30 pistettä paljon vai vähän. Kaikilla rasteilla ei tarvitse käydä, meillä annettiin lista rasteista ja niiden pisteistä. Mikäli aika kävisi vähiin voisi jonkin rastin jättää väliin ja säästyä ajanylityssakoilta.
Lähdimme ajatuksella, että menemme ripeästi ja käymme kaikki rastit järjestyksessä läpi.
Rasteilla ei ollut juuri mitään tehtäviä. Viidennellä rastilla oli kaksi henkilöä jotka antovat lisää karttoja loppua varten. Muutamaa rastia ei oltu merkitty karttoihin, vaan edellisellä rastilla oli suunta ja etäisyys annettu, ja näiden rastien tarkka sijanti kartalla piti sitten esittää maalissa.
Johto kyseli aina välillä tilannetta joukkueilta, ja näin kuulimme myös muiden etenemisestä. Kävi ilmi, että meillä oli hurja vauhti muihin verrattuna, ja muut joukkueet olivat vain ihmetelleet, että mitä hirveätä kyytiä me pidämme. Mutta kyllä me sitten menimmekin, nopeimman vaan ei helpoimman kautta. Moni oli ottanut pidempiä, mutta helpompia reittejä teitä ja polkuja pitikin, me menimme 'suoraan' mäkien, ryteiköiden ja soiden yli. Make sai legendaarisen suunnistajan maineen!
Seitsemännen ja kahdeksannen rastin väli oli vajaa kilometri koko matkan jyrkkää, risukkoista ja kivikkoista ylämäkeä (mäen nimi oli oikeasti kartalla 'ylämäki'). Pidimme puolessa välissä ensimmäisen lepotauon, viisi minuuttia. Vähän sen jälkeen Majkalla jalka sujahti kahden kiven väliin ihan haaroja myöten, loppukisan aikana ei oikea jalka sitten enää kunnolla toiminut. Pahempiakin loukkaantumisia tuli muilla joukkueilla, lähinnä polvia ja muita rikki menneitä paikkoja.
Kahdennellatoista rastilla päätimme vähän pitää paussia ja ottaa hitaammin jotta voimia jää muuhunkin, aikaa meillä oli runsaasti. Huilasimme toistamiseen viitisen minuuttia.
Matkalle osui vielä kallionkielekkeillä tasapainoilua, niin jyrkkiä pudotuksia, että koiratkin piti nostaa alas, ja peffaliukumäkiä. Viimeisen rastin jälkeen oli enää linnuntietä 700 m maaliin, mutta suorinta reittiä matkalla olisi pahaa risukkoa ja soita. Hetki mietittiin, että pitäisikö kiertää, mutta yksimielisellä päätöksellä 'ei ku suoraan vaan'.
Loppuaikamme oli 4.27, vain yksi toinen joukkue pääsi alle 5 tunnin (4.55). Yksi joukkue keskeytti. Radan yhteispituus oli linnuntietä 7,8 km, mutta pidempään menimme kyllä. Joku joukkue kertoi että heillä gps näytti kuljetuksi matkaksi 16 km, meillä ei gps ollut nollattu mutta emme me niin pitkää matkaa tehneet. Reitin suunnitellut suunnistaja otti meidät maalissa vastaan ja totesi yksituumaisesti, että 'kelpo suoritus'. Taisi olla melkoisen positiivinen ilmaisu häneltä.
Saimme suunnistuksesta täydet 150 pistettä. Make veti suunnistuksen täydellisesti, yhtään virhettä ei tullut, menimme aina suoraan oikealle rastille nopeinta mahdollista reittiä, ilman minkäänlaista epäröintiä tms. Make vetää, minä ja Majka yritimme pysyä vauhdissa mukana. GPS:stä oli apua, mutta kartta ja kompassi oli kyllä ne tärkeimmät apuvälineet, gps tuki muttei mitenkään korvannut niitä. Kaikilla joukkueilla oli omat gps:ät mukana.
Koirilla oli kivaa, juoksivat vapaana kanssamme yötä myöten! Papu ja Mikko tulivat jotenkuten toimeen keskenään, emme antaneet leikkiä keskenään muttei tarvinnut hirveästi varoakaan. Kerran Mikko antoi Papulle kyytiä kun Papu oli liian innokkaasti hyörimässä Mikon ympärillä. Suurin (eli aika pieni) ongelma oli se, että Mikko on ahne ruualle, Papu ei, ja teltassa kun annoin Papulle ruokaa niin se yleensä syö ruokansa sitten yöllä joskus, mutta sehän Mikkoa kismitti kun täysi ruokakippo olis tuossa ihan lähellä. Päädyimme siihen, että Papun ruuat laitetaan pois, kyllä Papu sitten syö kun on riittävän nälkä. Ei se tosin syönyt ennen kuin nappulat vaihdettiin herkkuihin.
Heti suunnistuksen maalissa oli sitten helpohko ensiapurasti. Hypotermiapotilas jolla muitakin ongelmia. Melko hyvät pisteet tuli siitäkin, vaikkei parhaimmat. Rasti kesti viisi minuuttia, mutta siitä sai yhtä paljon pisteitä kun koko suunnistuksesta!
Teltoille pääsimme joskus kolmen aikaan yöllä. Suunnistuksen aikana oli satanut välillä enemmän, välillä vähemmän. Koko yön satoi. Kaikki oli likomärkää. Vaikka meillä oli pitävät sadevarusteet päällämme, oli kaikki kastunut, hiki ei päässyt gore-texistä ulos riittävästi. Mm. kännykkäni lakkasi toimimasta, pari päivää kuivuttuaan rupesi taas pelaamaan. Pitää kyllä jatkossa pakata kaikki tavarat vedenpitävästi vaikka vedenpitävien vaatteiden sisällä olivatkin. Kastuisivat vaikka ei sataisikaan!
Seuraavana aamuna (siis lauantaina) lähdimme seitsemältä aamiaiselle, ja sieltä opiston radalle. Meille oli arvottu ensimmäiseksi tehtäväksi raunio- ja rakennusetsintä, muut ryhmät tekivät alueella muita rasteja. Lauantai oli yleisöpäivä, paikalla oli kutsuvieraita. Emme juuri nähneet mitään vieraita, oli muuta tekemistä.
Tehtävänä oli tarkistaa rauniot ja yksi talo (ns. 'ykköstalo'). Raunioilla sai olla yksi koira kerrallaan, samoin talossa yksi koira kerrallaan, koiria sai vaihtaa kerran, sama koira ei saanut mennä toistamiseen samalle alueelle.
Sovimme, että ensin Majka + Make menevät rauniolle ja minä taloon, sitten vaihdetaan. Majka sai bongattua pari ruumista ja pari elävää maalimiestä, mutta en nähnyt sen enempää heidän suoritustaan.
Talolla ohjeeksi annettiin, että sortumavaara on olemassa ja vaaralliset alueet on merkitty nauhoilla, merkatuille alueille saa lähettää vain koiran mutta ohjaaja ei saa sinne mennä.
Kiersimme talon, ja Papu reagoi (muttei ilmaissut) selvästi yhden kohdan, kellariluukun. Lähdin sitten taloon, avasin oven, ja hämmästys oli suuri kun nauha tuli vastaan ovella. Eli minä en saanut mennä taloon ollenkaan, koira kyllä. Talossa oli runsaasti savua.
Lähetin Papun käytävää eteenpäin, ja käytävän päässä meni portaat kellariin. Papu meni alas, ja viipyi siellä kauan. Ihmeellistä uikutusta kuului, mutta ei ilmaisua. Papu tuli ylös, lähetin tarkastamaan huoneita käytävän varrelta. Yhdestä huoneesta tuli taas reaktio mutta ei ilmaisua. Lähetin Papun uudestaan alas, sama juttu, kyllä siellä ihminen jossain on mutta niin, että Papu ei pääse mihinkään edes vähänkään lähemmäs. Sitten lähetin Papun rappusia yläkertaan. Ovelta näki että yläkerrassa rappujen päässä oli auki olevat ovet sekä vasemmalle että oikealle. Papu meni suoraan oikealle, ja ilmaisi selvästi henkilön. Sitten olikin hirveä homma saada Papu menemään vasemmalla näkyvästä ovesta. Kutsuin Papun alas, lähetin taas ylös ja juuri kun Papu tuli ylös niin käskin vasemmlle. Ei. Aina vaan heti oikealle uudestaan ilmaisemaan maalimies. Kauan sitä väännettiin, mutta lopulta sain Papun menemään myös vasemmalle, oli siellä aikansa ja tuli ilmaisematta pois. Tämän seuraamuksena Papun ilmaisut menivätkin sitten rikki, Papu ilmaisi selvästi maalimiehen, en tullut paikalle, lopulta Papu lopetti ilmaisun, jätti maalimiehen, tuli luokseni ja minä kehuin koiraa. Tämä toistui useaan kertaan, lisäksi Papu lähetetään maalimiehen viereen mutta ei päästetä sinne vaan käsketään vasemmalle tyhjälle ja siitäkin kehutaan! Loppukisan aikana Papu ei sitten ilmaissutkaan juuri ollenkaan. Papu oppii yleensä kerrasta, niin hyvät kun pahatkin.
Huutelin vähän ja koputtelin seiniä, mutta mitään vastauksia ei kuulunut, maalimiehet olivat ilmeisesti 'tajuttomia'.
Tuomarille ilmoitin, että alhaalla on yksi henkilö, maan tasalla oikealla huoneessa on ruokaa tai vaatteita, ja ylhäällä oikealla on yksi henkilö. Tuomarin kommentti oli että 'ihan hyvä, mutta sinun ei tarvitsisi hermoilla niin paljon...'.
Odotimme ulkona jonkin aikaa ja sitten vaihdettiin. Aikaa oli kulunut 45 min., jäljellä 15 min.
Majka oli tehnyt rauniolla mainiota työtä, löytänyt maalimiehiä, eikä tehnyt valeilmaisuja alueelle piilotetuista ruuista tai vaatteista.
Menimme Maken kanssa raunioille jotka 'juostiin' läpi, Make ei kertonut mitään missä Majka oli ollut ja mitä olivat havainneet, mutta kuitenkin lähetti minut alueille joissa oli Majkan mielestä suurimmat epävarmuudet. Käytimme koko 15 min mutta emme löytäneet ketään, alue oli mielestäni tyhjä.
Majka sai talossa tarkalleen saman tuloksen kuin minä, reaktiot tulivat hieman eri kohdista, mutta hänen päätelmät olivat samat. Make antoi sitten lopulliset tulokset tuomareille. Kävi ilmi, että rakennuksessa oli juuri niin kuin ilmoitimme (siinä huoneessa jossa oli ilmoituksemme mukaan ruokaa tai vaatteista oli ollut jääkaappi täynnä ruokaa). Kellarissa olevan henkilön haju tuli myös kellariluukulle.
Raunioille oli jäänyt yksi maalimies. Kyse oli kaksoispiilosta, umpipiilossa oli maalimies ja ihan vieressä avopiilossa toinen. Mikko ilmaisi tuon umpipiilossa olevan maalimiehen, ja Majka nosti avopiilossa olevan maalimiehen. Uudestaan ei Mikko sitten umpipiiloa ilmaissut, kuten B-kokeeseen on opetettu. Papukaan ei tätä maalimiestä ilmaissut. Tätä maalimiestä ei löytänyt yksikään koira koko kisassa, maalimies oli lopulta nukahtanut kun mitään ei tapahtunut! Raunio + rakennusetsinnästä saimme oikein hyvät 275/300 pistettä.
Tämän jälkeen meillä oli vuorossa tottis. Ihan tavallinen perus pelastustottis, ei mitään virityksiä. Ensiksi Mikko suorittaa ja Papu on makuulla. Papun makuu meni mönkään, laukauksen aikana nousi istumaan mutta jäi paikalleen. Majkan tottis taas epäonnistui ja meni selvästi alle oman normaalisuorituksen, aina ei voi onnistua.
Sitten vaihdettiin, ja meillä taas tottis meni vähän paremmin kuin normaalisti, ihan ok suoritus, 45 pistettä 50:stä joka oli kaikista koirakoista paras tottispistemäärä. Aloittaessaan arvostelua aloitti tuomari sanoilla 'jaaha, tämä koira sitten päätti ottaa pisteet kotiin'. :-)
Seuraavaksi normaali ketteryys. Sekä Majkalla että minulla meni ihan ok, kumpikin teki ehkä normaalistaan pikkuisen huonomman ketteryyden, mutta ihan tyytyväinen voi olla. Papun ryömiminen on ja oli aika hyvää, saimme yleisöltä aplodit, ja tuomari sanoi että 'kyllä hän siitä voisi jotain virheitä ehkä löytää mutta kyllä se oli täydellinen suoritus' :-) Samoin ketteryystuomari (eri tuomari kuin tottiksessa) sanoi että 'nähtyään myös tottiksen voi sanoa että on mukava uusi koiratuttavuus'.
Ketteryydessä Majka sai 38 pistettä joka oli kisan toiseksi paras, minä sain 37 pistettä joka oli kolmanneksi paras tulos. Tottiksessa kaikkien koirien pisteet laskettiin yhteen, joten jos meillä olisi ollut kolmas koirakko joka olisi saanut tottiksesta + ketteryydestä yhteensä edes 26 pistettä niin...
Yleisön joukossa oli myös 'vesikoiraihmisiä' (mm. maalimiehinä oli pari vesikoiran omistajaa jotka seurasivat tottiksia) joilta vesikoira-Papu sai runsaasti mukavaa kannustusta. :-)
Ruokailun jälkeen joukkueemme kuskattiin metsään, ja oli 'hakutehtävän' vuoro. Alue oli pienehkö, vajaan kilometrin pitkä ja muutama sataa metriä leveä. Aikaa annettiin tasan tunti, jonka sisällä pitää olla takaisin lähtöpisteessä.
Kolmas koirakko olisi ollut avuksi, mutta jaoimme alueen kahtia, minulle kauempana oleva vähän pienempi alue, ja Make + Majka lähempi vähän isompi alue. Menimme kaikki yhdessä tuulen alapuolelle ja lähdimme etsimään. Kumpaakin koirakkoa seurasi oma tuomari. Lähdimme Papun kanssa alueemme halki tuulen yläpuolelle, ja puolessa välissä Papun kuono nousi ja Papu sinkosi jonnekin metsään näkymättömiin. Ja minuutin kuluttua hölmistyneen näköisenä takaisin. Ajattelin, että tuolla varmaan on maalimies, lähetin Papun sinne uudestaan, Papu lähti ja vähän ajan kuluttua tulikin hyvä ilmaisu. Kävimme haastattelemassa maalimiehen, ja palasimme lähetyskohtaan.
Jatkoimme ylämäkeä tuulen yläpuolelle, ja käännyimme sitten oikealle alueen takarajaa pitkin. Tultuamme ihan alueen takarajan päähän Papu sai taas hajun ja sinkosi jonnekin, tällä kertaa näin mihin meni koska alue oli avohakkuualuetta. Meni ison risukasan luo, pyöri ja hyöri, ja tuli takaisin luokseni. Ajattelin, että taas ilman ilmaisua, lähetin uudestaan, sama juttu, meni ja tuli pois. Lähetin kolmannen kerran ja lähdin itsekin risukasaa päin, matkaa oli noin 100 metriä. Nyt Papu vingahti maalimiehellä, ilmoitin tuomarille, että tuolla on maalimies, tuomari kysyi, että olenko ihan varma, tulee kovat virhepisteet virheilmaisusta jos siellä ei olekaan, sanoin että olen ihan varma (kuten olinkin), menimme paikalle, siellä oli maalimies jonka haastattelimme. Tuomari kysyi minulta, sopiiko että maalimies menee polkua pitkin takaisin lähtöpisteeseen, ja annoin luvan. Make ja Majka olivat sillä välin myös bonganneet yhden maalimiehen omalta alueeltaan.
Mielestäni alue oli tyhjä tämän jälkeen, tuuli oli niin hyvä. Radioitse sovimme Maken kanssa, että menen heidän puolelleen avustamaan heitä. Lähdin sinne, samalla halkoen alueemme keskeltä pituussuuntaan, ihan varmistaaksemme ettei tuulen alapuolella enää ole ketään. Papu ilmaisi kolme kertaa matkan aikana polulla (näkymättömissä) lähtöpisteeseen kulkevan maalimiehen, jonne en Papua kuitenkaan päästänyt.
Jaoimme jäljellä olevan alueen uudestaan, minä tutkisin alempana olevan ja Make + Majka yläpuolisen alueen. Kävin alueen läpi ja totesin tyhjäksi. 11 minuuttia ennen loppuaikaa sovimme Maken kanssa, että ryhdymme menemään lähtöpisteeseen päin, 5 minuuttia ennen loppua, että nyt lopetamme etsimisen ja menemme suoraan lähtöpisteeseen. Saavuimme lähtöpisteeseen yhdessä 1 minuutti ennen ajan loppua, lähtöpisteelle oli enää yksi ojan ylitys. Sitten Mikko päätti mennä ojaan uimaan. Majkalla oli täysi työ saada innokas uimari vedestä, ja ilmoittauduimme hätääntyneenä kelloihinsa katsoville tuomareille 20 sekuntia ennen määräaikaa!
Jotain hässäkkää karttaan piirretyllä alueella ja maastoon heikosti merkityillä takarajalla oli. Kartalle merkityllä takarajalla ei ollut mitään maastoon merkittyjä takarajamerkkejä. Ilmeisesti jonkin verran syvemmällä metsässä oli kuitenkin maastoon merkitty takaraja. Make ja Majka menivät kartan mukaan, eivätkä olleet menneet aivan riittävän taakse maastoon merkitylle takarajalle, ja yksi maalimies jäi löytymättä.
Hausta saimme 213 pistettä 300:sta joka oli toiseksi huonoin, puuttuva maalimies sakotti pahasti. Minulle tuomari sanoi, että 'on sulla hemmetin hyvä hakukoira, jos vaan vielä saisit tuon ilmaisun toimimaan', ja että 'sussa on se hyvä puoli että tiedät missä olet ja minne meet, valtaosa täälläkin kilpailevista ei tiedä onks ne menny 50 vai 200 metriä, ja ovat ihan eksyksissä ilman gepsiä'.
Kyllä minulle ainakin jäi hyvä fiilis joukkueemme suorituksesta, viimeinenkin maalimies olisi varmasti löytynyt jos maastossa ei olisi ollut mitään merkintöjä takarajasta (niin kuin oikeassa etsinnässä tuskin on aluetta krepattu), silloin oltaisiin menty varman päälle ja koko alue olisi katettu.
Illalla oli halukkaille järjestetty kuljetus opiston tiloihin ja siellä sauna. Myös väliaikatulokset kerrottiin, olimme yllättäen toisella sijalla. Ajattelimme että ohhoh, no vielä ei ole jäljestetty, ja mukana on tosi kovia jäljestys-joukkueita, huomenna sijoitus tippuu. Illalla teltassa paransimme maailmaa ja HePeKoa, mm. kokonaan uudet koulutusjärjestelmät jne. :-)
Järjestäjät eivät suostuneet kyselyistä huolimatta kertomaan milloin herätys on. Kuudelta rupesi sitten vhf:t huutaa (koira1 koira2 koira3 koira4 koira5 koira6 HERÄTYS). Aikaa 15 minuuttia kokoontua autoille täydessä etsintävarustuksessa. Meidät kuljetettiin aamiaiselle, ja sieltä poliisisaattueessa melko kauas, muutamia kymmeniä kilometrejä jonnekin metsään, joka ryhmä eri paikkaan.
Meidät tiputettiin metsätielle ja sanottiin, että odottakaa tässä 30 minuuttia. Puolen tunnin kuluttua tulikin poliisi + rajavartiosto paikalle ja antoivat tehtävän. 23-vuotias muistikatkoksia kärsivä nainen oli kadonnut edellisenä päivänä. Tietä pitkin ajaneet paikalliset asukkaat olivat eilen nähneet tuntomerkkeihin sopivan henkilön kolmessa eri kohtaa tietä, ja poliisi on käynyt merkitsemässä kohdat krepeillä tien varteen. Paikat osoitettiin meille myös kartalla. Tehtävänä on etsiä kadonnut henkilö ja selvittää hänen liikkumisensa ja kaikki mahdolliset lisätiedot kuten esim. mahdollisesti pudonneet esineet tulisi ilmoittaa. Etsintäalue rajattiin, se oli noin 2,5 kilometriä leveä ja 1 km pohjois-eteläsuunnassa. Aikaa 4 tuntia, aika alkaa nyt. Esittäkää etsintäsuunnitelma viimeistään kymmenen minuutin kuluttua.
Koska meitä oli taas vain kolme ihmistä, ja jäljestäminen ilman kartanlukijaa on todella tuskaista ja hidasta, päätimme lähteä yhdellä koiralla liikeelle, toisin kuin muut jotka saattoivat käyttää samanaikaisesti kahta eri koirakkoa.
Kävelimme lähimmälle krepille, ja molemmat koirat alkoivat etsiä jälkeä tien suuntaisesti, minä Papun kanssa tien vasemmalla ja Majka Mikon kanssa tien oikealla puolella, Make kävellen tiellä. Ei vaan löytynyt mitään jälkeä krepin läheisyydestä, muutamassa kohdassa Papu jotain pientä ihmetteli mutta ei se minusta kuitenkaan jälki ollut.
Sitten vaihdettiin puolia ja suuntaa takaisin. Minä menin Majkan puolelle ja hän minun puolelle. Etsimme jälkeä vähän syvemmällä metsässä jottei äskeinen jäljenetsintä haittaisi. Ei taaskaan löytynyt, Mikko oli kuitenkin jotain ihmetellyt suunnilleen samoilla alueilla kuin Papukin. Make tutki tarkasti maata sieltä missä molemmat koirat olivat pyörineet, ja löysikin ihmisen jalanjäljen. Mikko yritti lähteä ajamaan jälkeä, mutta ei suostunut, Mikon kanssa ei ole harjoiteltu niin vanhaa jälkeä, jälki oli tässä vaiheessa 18 tuntia vanha (ja jäljestämisen lopussa se oli jo 20 tuntia vanha). Papu lähti empien ajamaan jälkeä. Hirveiden suostuttelujen ja muiden temppujen jälkeen Papu rupesi jäljestämään kunnolla, koko ajan varmemmin ja määrätietoisemmin. Kuten joku myöhemmin totesi, että 'dieseli käynnistyessään vähän köhi mutta sitten kuin se käynnistyi se meni kuin juna'.
Perässämme tuli Majka+Mikko, Make ja tuomari. Me emme havainneet ensimmäistä esinettä mutta perässäkävelijät löysivät tyhjän pilleripurkin. Tunnin jäljestämisen jälkeen löytyi paita jonka Papu ilmaisi. Myöhemmin löytyi vielä käsine, nahkaremmi, vaatteen riekale ja toinen pilleripurkki. Kumpaakaan muovista purkkia Papu ei ilmaissut, muut esineet kyllä. En muista olemmeko koskaan muovia maastoon jättäneet, tätä täytyy harjoitella.
Sitten jälki meni tielle, ja läheltä ei uutta jälkeä löytynyt. Muutaman sadan metrin päässä oli toinen krepattu kohta, ajattelimme, että kadonnut oli ehkä kävellyt siihen suuntaan, mekin menimme sinne ja löysimmekin läheltä kreppiä jalanjälkiä. Papun dieseli oli kuitenkin ehtinyt sammua, ei vaan halunnut nostaa jälkeä uudestaan. Eikä Mikkokaan. Make oli kuitenkin sinnikäs, minä olisin varmaan jo heittänyt hanskat tiskiin, aina vaan laajemmalla sektorilla syvemmältä metsästä haettiin jälkeä. Ja löytyihän se. Dieseli käynnistyi taas. Ja sitten mentiin. Pitkään. Esineitä nousi, aina silloin tällöin maastosta näkyi kengänjälki (arvioni oli koko 36, myöhemmin selvisi että jäljentekijän kengänkoko oli 37). Maasto oli melko vaihtelevaa, oli sammalpeitteistä kivikkoa, suota, avomaastoa, metsää jne. Välillä Papu kadotti jäljen mutta löysi sen nopeasti itsenäisesti uudestaan. Kerran ylitettiin tie, jälki jatkui heti tien toisella puolella.
Yhden isomman ojan ylityksen jälkeen ei jälkeä tahtonut löytyä, Make keksi että minähän olin kertonut, että olemme treenanneet id-jälkeä, annettiin Papulle se löytynyt paita haistettavaksi, Papu suorastaan yritti syödä paidan ja lähti viivana etsimään jälkeä, löysi sen heti ja jäljestys jatkui. Jonkin ajan kuluttua Make kysyi minulta että olenko varma että ajamme samaa jälkeä, lähestymme alueemme rajaa joka on ihan tuossa suoraan edessämme. Sanoin, että olen ihan varma. Kymmenen metrin päästä Papu kääntyi 90 astetta vasemmalle ja jälki jatkui alueen rajaa pitkin. Jostain olen kuullut että suopursu vaikeuttaa jäljestämistä, ja yhden suon kohdalla olikin runsaasti suopursua, ja totta, kyllä me jouduttiin se halkaisijaltaan muutaman kymmenen metrin mätäs kiertämään. Jonkin matkan kuluttua jälki loppui tielle parinsadan metrin päähän viimeisestä krepistä.
Olimme jäljestäneet kolme tuntia ja noin 4 kilometriä, aikaa oli enää tunti. Olimme alueemme länsipuolella, alue oli melko kapea ja pienehkö tässä kohtaa. Päätimme, että Make+Majka lähtevät ilmavainulla etsimään, minä lähden yksin jäljestämään. Jälki löytyikin melko nopeasti, ja meni länteen, ihan alueemme kärkeä kohti. Melko pian, muutaman sadan metrin päässä Papu nosti pään ja sai ilmavainun ihmisestä, hurraa, nyt löytyi, lähetin Papun suoraan henkilölle joka oli jossain metsässä näkymättömissä. Sinne meni, ei ilmaissut, menin perässä, ja siellä oli puolukanpoimija. :-( Haastattelimme, ei mitään hyödyllistä. Harmittaa vietävästi kun en palkannut Papua kunnolla siellä, vain pienen kehun annoin.
Lähdimme takaisin suuntana piste, missä jäljestys oli päättynyt, löysimme toisen puolukanpoimijan. Papu bongasi maastosta käsineen (joka kuuluikin jälkeemme), ja lisää puolukanpoimijoita. Kun löysimme viidennen puolukanpoimijan mietin, että tässä nyt ei taida tulla jäljestämisestä mitään, alue on niin ristiin rastiin poljettu. Lisähöysteenä alueella oli 24 siperianhuskya vetämässä valtavaa mönkijää jolla vetoharrastajat yrittivät hillitä vauhtia. Päätin siirtyä hakuun, näin jälkeenpäin (ns. 'jälkiviistautta') olisi kyllä kannattanut yrittää jäljestämistä, olihan jälkien aikaero niin suuri.
Olin kyllä saanut kartan alueesta mutta en löytänyt sitä mistään. Muistin kuitenkin joten kuten alueen rajat, ja minulla oli gps. Joten hakua tekemään. Tuuli hyvin, mutta Papu ei löytänyt muuta kuin puolukanpoimijoita. Tulimme alueelle joka muistini mukaan oli alueen takaraja, menimme varmuuden vuoksi vielä sata metriä pidemmälle. Ei mitään. Maken kanssa vhf:llä sovimme, että tulen heitä auttamaan, he tekivät hakua idempänä. Menin tielle ja lähdin itään. Tässä vaiheessa olin 20 metrin päässä maalimiehestä, mutta sinne 20 metriä länteen se jäi.
Maken+Majkan kanssa etsimme vielä viimeiset 15 minuuttia, ei löytynyt.
Myöhemmin löysin kartan kyllä taskustani. Maalimiehen löytymättä jättämisestä rokotettiin rankasti, mutta jotain pisteitä saimme siitä, että olimme ainoana joukkueena selvittänyt koko jäljen ja nostaneet kaikki esineet. Jotkut olivat 3 tuntia ajaneet takajälkeä ja sitten kadottaneet sen. Jotkut olivat löytäneet maalimiehen 30 minuutissa, mutta eivät sitten ajaneet loppujälkiä. Jotkut olivat onnistuneet ja löytäneet maalimiehen. Kaikki olivat törmänneet puolukanpoimijoihin.
Itse jäljestämiseen olen kyllä erittäin tyytyväinen, Papu ylitti kyllä itsensä. Jaksoi hyvin vielä haut ja palloleikit sen jälkeen. Kantapään kautta tuli kuitenkin opittua, että aina pitäisi olla suunnistaja mukana, tai ainakin itsellään tarkka tieto alueen rajoista ja omasta sijainnista. Aluetta oli itse asiassa vielä parisataa metriä sen jälkeen kun uskoin, että varmasti oltiin menty koko alue.
Samoin olisi ehkä ollut viisasta laittaa Make+Majka tekemään hakua alueen länsirajalta eikä idempää, menihän jälki länteen päin. Olisihan se tietysti voinut vielä kääntyäkin 180 astetta, mutta olimme jo olleet idempänä ja koirat olisivat luultavasti saaneet ilmavainun jo aikaisemmin jos maalimies olisi kääntynyt ja ollut siellä. Mutta minä olin sanonut Makelle, että olen tutkinut alueen loppuun asti, eivät he sitä tule uudestaan tutkimaan.
Ilmoitimme johdolle, että aika on mennyt umpeen ja lopetamme etsinnän. Meidät haettiin autoilla takaisin opiston harjoitusalueelle. Purimme teltan ja pakkasimme autot. Söimme ja jäimme odottamaan tulosten julkistuksia. Make oli ensimmäisenä yönä suunnistuksessa kadottanut Polarin kenkään kiinnitettävän askelanturinsa, ja lähti suunnistuspaikalle etsimään sitä (ja löysikin sen kolmannen ja neljännen rastin väliltä).
Rajavartioston edustaja Keijo totesi meidän jäljestämisestä mm. 'yksi koira ylsi lähes täydelliseen suoritukseen', 'ei uskoisi että Helsingistä tulee tuollaisia jälkikoiria', ja minulle yksityisesti pilke silmäkulmassa että 'ja vielä espanjanvesikoira'.
Tuomareiden kanssa höpöteltiin pari tuntia tuloksia odotellessa, paljon sai meidän joukkue kehuja. Sekä minulla että Majkalla on ensimmäiset pelastuskoiramme ja olemme tätä harrastaneet vasta pari vuotta, sitäkin hämmästeltiin.
Tärkeimmiksi kotiläksyiksi minulle tuli kyllä keskittyminen ilmaisuihin ja vanhan jäljen nostoon. Myös oman sijainnin sekä kartan ja rajojen merkitys korostui ihan joka käänteessä.
Tulokset julkistettiin kuitenkin sinä aikana kun Make oli vielä etsimässä anturiaan. Kyllä minulta ja Majkalta suu loksahti auki kun kuulimme että tulimme, epäonnisesta jäljestä huolimatta, toiseksi! Palkinnot jaettiin, valokuvia otettiin, ja saimme paljon onnitteluita. Kaikille tarjottiin kahvit ja pullat ruokalassa. Kotimatkalle päästiin seitsemän jälkeen.
Loppukaneettina voisi todeta, että oli kyllä äärettömän mielenkiintoinen, hauska, mukava, opettava ja hyvä kilpailu. Järjestelyt ja puitteet erinomaiset, valtavasti oli nähty vaivaa. Yhdeksän tuomaria(!), useita kymmeniä maalimiehiä ja muita avustajia jotka nukkuivat vielä vähemmän kuin me. Kaikki tuomareiden arvostelut olivat erittäin asiallisia, pikkuasioihin ei puututtu vaan katsottiin että toimittiinko järkevästi, osattiinko kaikkia resursseja (kuten koiria) hyödyntää. Koiria sai palkita. Pk-säännöillä ei ollut mitään merkitystä vaan kaikkea mitattiin tehokkuudella ja sillä kuinka se edistää päämäärää.
Suosittelen kaikille. Aika 'heavy-duty', enemmänkin oltaisiin kestetty, mutta ihan hyvä. Henki oli kaikkialla koko ajan hyvä, kukaan ei ilkkunut toisten epäonnistumisia vaan kannustavaa oli. Tuomaritkin kannustivat. Muutaman kerran kuului joistain teltoista väsymyksen aiheuttamaa kovaäänistä kiroilua, mutta kaikki taisivat olla kuitenkin tyytyväisiä. Meillä oli ihan hauskaa ja mukavaa. Eniten lauantaina harmitti se, että kisat päättyvät jo sunnuntaina.
Itselleni kaikista tärkein anti oli kuitenkin itseluottamuksen kasvu, kyllä me nämä hommat näköjään osataan siinä kun muutkin. Kokonaistaso maastoissa oli kuulemma korkeampi kuin aikaisempina vuosina, ja me pärjättiin kahdella koiralla hyvin. Ei tarvitse rintaa röyhistellä mutta ainakaan ei tarvitse hävetä tai vähätellä. Jos joku on kysynyt minulta, että osaatteko esim. jäljestää niin olen aina vastannut, että ollaan me sitä treenattu mutta ei me sitä oikeesti hyvin osata. Jatkossa jos joku kysyy, että osataanko jäljestää, niin uskaltaa sanoa että joo.